Skenaario: Lammasdekkari

Roolipelitiedotuksen juhlavuosi on lopuillaan, mutta vielä on joulukuun pelimateriaalin julkaisemisen aika. Tällä kertaa vuorossa on Elina Torvelan suunnittelema etsiväpeli Lammasdekkari (lataa PDF tästä). Suurkiitos Elinalle!

Teoksen syntytarina

Aloitamme tekijän haastattelulla. Kyselin tutut kysymykset pelin ideoinnista, suunnitteluprosessista ja sen vaikeimmista vaiheista.

Mistä sait idean tähän peliin?

Lammasdekkari syntyi parin asian sopivasta yhteenosumisesta. Toisaalta olin jo pidempään haaveillut Clue-elokuvan (1985) kaltaisen humoristisen murhamysteerin vetämisestä, mutta en ollut vielä saanut kunnon inspiraatiota sen toteutukseen. Tarvittava inspiraatio löytyi lopulta ihan konkreettisesta tarpeesta.

Lupasin vetää peliporukalleni pari kertapeliä, kun käynnissä olevan kampanjan pelinjohtaja halusi pitää pienen kesätauon pelinjohtamisesta. Siinä kun yhdessä mietimme, mitä seuraavalla kerralla voitaisiin pelata, osui silmääni kirjahyllystäni Leonie Swannin loistava romaani Murha laitumella (Glennkill, 2005), jonka alkuasetelmaa – eli lampaat tutkimassa maajussin murhaa – lainasin tämän pelin alkuasetelmaksi. Olin myös pidempään halunnut kokeilla jotain Grant Howittin Honey Heist -pelin tyylistä kevyttä improvisaatiopeliä, mutta en ollut vielä uskaltautunut sellaisen vetämiseen. Tässä pelissä oli siis osittain kyse myös itsensä haastamisesta pelinjohtajana. Niistä ideoista aloin sitten kehittelemään jotain kevyttä, yhden kerran heitoksi sopivaa peliä.

Millainen prosessi pelin suunnitteleminen oli?

Pelin peruspalikat olivat oikeastaan jo aivan alusta asti mukana. Tiesin, että haluan jonkin kevyen nopanheittosysteemin, joka perustuu teeman mukaisiin “taitoihin”. Tiesin myös alusta asti, että haluan peliin mukaan johtolankoja, joiden merkityksen pelaaja saa itse päättää. Tiesin, että halusin pitää pelin hyvin improvisaatiohenkisenä: ota koppi pallosta ja juokse. Näistä ideoista sitten aloin luonnostella konkreettisempaa toteutusta ja brainstormasin myös hieman kaverin kanssa.

Sokkona arvottava vinkkijoukko muotoutui jo luonnosteluvaiheessa homman pohjaksi, mutta pallottelin pitkään sen kanssa, kuinka strukturoitua tarinan ohjauksen pitäisi olla. Pelkäsin, että taustalla ei ole riittävää moottoria, joka vie tarinaa jatkuvasti eteenpäin, joten yritin luoda jonkinlaisen mekaniikan sen tueksi. Pelattavaksi päätyneessä versiossa oli ohjatumpi, vuoropohjainen rakenne kohtausten luomiseen, mutta ensimmäisen kohtauksen jälkeen kävi selväksi, että ei sitä oikeastaan tarvittu ollenkaan. Pelaajien mielikuvitus ja pöydässä olevat vinkit olivat riittäviä. Siispä heitin sen mekaniikan ulos kesken pelin ja loppu juoksikin sitten paljon jouhevammin. (Kiitos pelaajille, jotka hyppäsivät varauksetta hommaan mukaan!)

Mikä oli projektin vaikein vaihe?

Pelin kirjoittaminen sellaiseen muotoon, että muutkin toivottavasti ymmärtävät, mistä on kyse, ilman että teksti paisuu ylipitkäksi. On välillä vaikea arvioida sitä, mitkä asiat ovat mekaanisesti oleellisia ja mitkä vain omaa persoonallisuutta ja tyyliä pelinjohtajana. Yritin luottaa siihen, että ihmiset ymmärtävät pelin improhenkisyyden, se kun kuitenkin on enemmän asenteesta kuin mekaniikasta kiinni. Ohjaksista piti opetella päästämään irti, mikä toisaalta olikin osasyy koko pelin tekemiseen.

Tarina avautuu pelatessa

Lammasdekkarissa pelaajahahmot ovat lampaita. Eläimet ovat siinä mielessä oivallinen vaihtoehto, että niiden avulla pelin genreä on helppo taivutella erilaisiin suuntiin. Eläinhahmoilla onnistuu raadollinen luontodokumentti, lupsakka lastensatu Late Lampaan hengessä tai symbolinen kertomus lammasmaisista ihmisistä, joille itsenäinen ja rohkea toiminta on vaikeaa. Kertapelin kannalta tämä yksinkertainen ratkaisu tekee pelistä pitkäikäisemmän ja monipuolisemman kuin jos hahmot olisivat vaikkapa lapsietsiviä Viisikon tapaan. Näin Lammasdekkari taipuu pelaajiensa mukaan sopivaksi peliksi niin lapsille kuin vanhemmallekin väelle.

Mysteerinselvityspelien kulmakivi ja yleinen mittatikku on Call of Cthulhu. Siinä pelinjohtaja on valmiiksi kehitellyt kauhutapauksen, jonka käänteitä pelaajahahmot alkavat selvitellä ja joutuvat siten itsekin kasvokkain kauhun kanssa. Tällaisen mysteerinselvityksen pelauttaminen niin, että peli etenee rytmikkäästi, ei ole mitenkään helppo tikki: pelaajan näkökulmasta on helppo eksyä harhateille tai kiinnittää liikaa huomiota merkityksettömiin yksityiskohtiin.

Lammasdekkari ottaa aiheeseen toisenlaisen näkökulman. Pelinjohtaja ei ole keksinyt mysteeriä etukäteen, vaan tapahtumien taustatarinaa rakennetaan pelaamisen myötä. Tällaisessa tapauksessa pelaaminen muistuttaa enemmän yhteisen etsivätarinan keksimistä kuin mysteeritapauksen ratkaisemisesta. Juonenkäänteitä ei pelaamisesta puutu tälläkään tavoin ja lopputulos tulee yllätyksenä, mutta se saavutetaan varmemmin, koska etsinnät eivät voi epäonnistua.

Laumaa seuraten

Lammasdekkari sopii hyvin peliporukan yhteiseksi harjoitukseksi. Kuolemantapauksen ratkaiseminen nimittäin vaatii sitä, että pelaajien pitää pystyä rakentamaan taustatarinaa toistensa ideoiden varaan. Pelaajat joutuvat paitsi ottamaan huomioon sen, mitä toiset ovat jo aiemmin sanoneet, niin myös sen, mitä vielä voidaan sanoa. Jos pelin juoni menee liian kiharaiseksi, sitä on vaikea viedä päätökseen asti.

Toisin kuin monessa muussa roolipelissä, tässä pelaaja ei voi heittäytyä passiivisiksi pelinjohtajan tarinan seuraajaksi tai antaa jonkun toisen hoitaa mysteerin ratkaisemisen, vaan jokaisen tulee osallistua verrattain tasaveroisesti. Tietenkään tämä ei estä antamasta kavereille ideoita, koska tiimityöskentelystähän tässä lopunperin on kyse. Lammasdekkari on kuin soitin, joka soi kauniisti osaavan tiimin käsissä.

Pelin eduksi on luettava, että se sopeutuu kätevästi nettiroolipelaamiseen eli tarinankerronnalliseen verkkoroolipelaamiseen. Hahmolomakkeita ei ole, noppia ei juurikaan heitellä ja murhatutkinta etenee ihan vain tuomalla vinkkejä osaksi tarinaa. Jos siis joulunpyhinä ystävät ja sukulaiset eivät ehdi saman pelipöydän ääreen, onnistuu Lammasdekkarin pelaaminen myös etänä ja tekstivetoisesti.