Vuosikymmen sitten Roolipelaaja-lehdessä haastateltiin erilaisia taiteilijoita, joille roolipelaaminen oli ollut tärkeä osa nuoruutta. Muusikko Toni Wirtasen kohdalla kyse ei kuitenkaan ole menneistä, vaan edelleen aktiivisesta harrastuksesta.
Olet tiettävästi tutustunut koko ei-elektronisten harrastuspelien kirjoon, eli pöytäroolipelaamiseen, larppaamiseen, miniatyyripeleihin, keräilykorttipeleihin ja lautapeleihin. Onko jokin näistä pelimuodoista oma suosikkisi?
Kyllä näin todellakin on, kaikkia alalajeja on tullut kokeiltua. Minulle rakkaimpia ovat ehdottomasti pöytäroolipelit – näistä kaikki alkoi – ja kypsemmällä iällä elämääni purjehtineet miniatyyripelit.
Mitä peliharrastuksellesi kuuluu nykyään? Taannoisesta Iltalehden haastattelusta sai vaikutelman, etteivät ainakaan miniatyyripelit olisi kokonaan taaksejäänyttä elämää.
Hyvin sykkii pelihommat. Meillä on aktiivinen n. 15 hengen porukka, jolla pelit pyörivät viikoittain. Jokusen viime vuoden on toiminta ollut enemmän figupainotteista, mutta ropen henki kyllä leijuu kaiken yllä. Juuri nyt ollaan pelailtu Frostgravea. Itse tykkään juuri fantasiasta genrenä eniten, niin figuilun, kuin ropenkin puolella. Turnausrintamalla on ollut hiljaisempaa viime aikoina, mutta koitan osallistua siihenkin toimintaan aina mahdollisuuksien mukaan. Skeneä pitää tukea.
Roolipelit merkitsevät eri ihmisille eri asioita: jotkut kokevat pelaamisen eskapistisena viihteenä, toisille se on itseilmaisun ja itsetuntemuksen lisäämisen väylä, jotkut taas käsittelevät mieluiten yhteiskunnallisia aiheita. Mitä roolipeliharrastus on itsellesi merkinnyt?
Olen siitä onnellisessa asemassa, että työkseni saan tehdä musiikkia, joka on ollut aina mulle se pääasiallinen itseilmaisun kanava. Siksi mulle roolipeleissä on enimmäkseen kyse eskapismistä. Rakastan elää ja kokea fantastisia seikkailuita, magiaa ja maailmoja tavalla, jota musan kautta ei voi.
Pöytäroolipeleissä julkaistujen pelien määrä on suuri. Mitkä julkaistut pelit tai sääntöjärjestelmät ovat olleet itsellesi läheisimpiä, vai pidätkö enemmän itsesuunnitelluista peleistä?
Mä olen näissä asioissa aika old skool. Mulle kaiken ydin on Dungeons & Dragons. Siitä tämä maailma mulle aukeni ja sillä tiellä olen edelleen. Erilaisia systeemeitä on tullut vuosien varrella kokeiltua lukuisia, mm. D&D (kaikki editiot), AD&D, GURPS, MERP, Rolemaster, RuneQuest, Cyberpunk, Warhammer FRPG, Star Wars, Ars Magica ja Burning Wheel nyt joitakin mainitakseni. Mitä enemmän näitä pelaa, sitä pienemmässä roolissa ovat säännöt ja tarinat valtaavat pääosan.
Millainen asemasi roolipeleissä tyypillisesti on ollut, viihdytkö paremmin pelinjohtajana tai larpin kirjoittajana vai pelaajana?
Alunperin halusin enemmänkin pelata kuin johtaa peliä. Lukiovuosien jälkeen kiinnostuin maailmojen luomisesta ja oikeastaan hurahdin siihen aika syvällekin. Sittemmin olen viettänyt aika paljon aikaa myös johtohommissa. Kunhan seura on hyvää ja kampanjassa imua, niin viihdyn kyllä molemmilla puolilla GM:n screeniä.
Moni 1970- ja 1980-luvun kasvatti, joka on päätynyt töihin pelialalle, kokee hyötyneensä paljon roolipeliharrastuksesta. Oletko itse esiintyvänä taiteilijana kokenut, että roolipeliharrastuksesta olisi ollut jotain hyötyä?
Väitän, että roolipeliharrastus on ollut ensisijaisessa roolissa auttamassa mua työssäni. Eniten se näkyy siinä, kun suunnitellaan jotain isompia keikkoja tai festarikiertueita. Ropetausta on opettanut paljon siitä, miten mielikuvitusta käytetään. Se on auttanut uskaltamaan kuvitella uskomattomampia asioita.
Mun on hiukan vaikea nähdä, mitä kiinnostavaa toisten roolipelaamisessa voisi olla. Mulle ropesessiot ovat aina olleet melko immersiivisiä ja siksi intiimejä kokemuksia enkä oikein osaa kuvitella, että yleisön läsnäolo mitenkään parantaisi mitään – vaikka kokeilematta tietysti tätäkään ei voi varmaksi sanoa. Toki, kyllähän skidit nykyään tuijottaa Twitchistä tuntitolkulla toisten tietokonepelaamistakin, että kaipa tuo on joku nouseva trendi.
Mitä hyviä muistoja sinulle on jäänyt pöytäroolipelien tai larppaamisen parissa vietetyistä hetkistä?
Parhaat muistot ovat ehdottomasti tunnemuistoja pitkien kampanjoiden legendaarisista hahmoista. On todella erikoista, miten tietyt kohtaukset muistan kristallinkirkkaasti vaikka yli 20 vuoden jälkeenkin! Ja nyt puhun pöytäpeleistä. Muistan erittäin vahvasti visuaaliset näkymät tilanteista ja niihin liittyvät tunnemyrskyt ja sen epiikan tason, minne nuo kohtaukset ylsivät. Nämä ovat hienoimpia pelimuistoja. Ja toki ystävyyssuhteet, joita pelipöydän äärellä on luotu.
Be First to Comment