Roolipeliharrastus on pitkälti pelinjohtajien varassa, vaikka nykyään pelinjohtajattomiakin pelejä on runsaasti saatavilla. Pelinjohtajan tehtäväkuvaan ei nimittäin perinteisesti kuulu vain pelinvetäminen vaan myös peliporukan kokoaminen sekä pelipäivien & -paikkojen järjestäminen.
Niinpä tuumin, että kysytäänpä pelinjohtamisuransa alkupäässä olevilta harrastajilta, millaista se on. Miten joku päätyy pelinjohtajaksi ja miten löytää oman tapansa johtaa peliä?
Koska pelinjohtajaksi ei päädytä vain yhtä reittiä, päätin haastatella useampaa pelinjohtajaa. Katariina Vartiainen (KV), Susanna Peltonen (SP) ja Jussi Haavisto (JH) vastailivat samoihin kysymyksiin ja esitän heidän vastauksensa kuhunkin kysymykseen erikseen.
Millainen on roolipeliharrastushistoriasi?
KV: Olen pelannut roolipelejä 7-vuotiaasta asti. Pelasin usein sisarusteni ja heidän kavereidensa kanssa. Ikäeroa on yli kymmenen vuotta, mutta minut otettiin hyvin mukaan. Yleensä pelinjohtajana oli vanhin veljeni, jolloin pelasimme valmiskampanjoita tai isosiskoni, jolloin pelasimme hänen kehittämäänsä hiekkalaatikkokampanjaa (mitä olen jatkanut näin vanhemmiten). Ehdin pelata 7-8 vuotta ennen kun teini-ikä painoi päälle ja ajattelin, että pöytäropettaminen on lapsellista ja lopetin sen. 12 vuotta myöhemmin vedän pelejä lähestulkoon samalle porukalle. Matkan varrella on tullut muutama lisähenkilö, kuten oma 8-vuotias poikani ja sisareni 17-vuotias poika.
SP: Olen aloittanut roolipelaamisen kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran roolipelaaminen tuli elämääni lukioaikana, kun taivuttelin itseni mukaan kaverin Maanalainen Lontoo -henkiseen seikkailuun. En silloin kunnolla tiennyt, mitä odottaa peliltä, mutta muistan ajatelleeni, että kai tällä ja larppauksella jotain eroja on. En enää muista pelistä paljon muuta kuin sen, että pelasin albiinoa lihaskimppua, jolle jossain pelikertojen välillä ilmestyi yhtäkkiä pelinjohtajan päätöksestä vaimo. Lukion jälkeen en ollut roolipelaamisen kanssa tekemisissä kymmeneen vuoteen, kunnes vuosi sitten ystävä pyysi, että lähtisin pelaajaksi hänen Out of the Abyss -kampanjaansa. Jännitti hirveästi, koska en tiennyt, osaisinko mitään. Siitä en tiedä, osaanko edelleenkään mitään, mutta ainakin pelistä alkoi vauhdikas alamäki aikaan, jossa päivätyöt haittaavat roolipelaamista (ja no toki muitakin harrastuksia).
JH: En ole pelannut roolipelejä kuin vasta aikuisiällä. Lapsena ja nuorena olin hämärästi tietoinen niiden olemassaolosta ja yhdessä vaiheessa luin myös yhtä roolipelikirjaa (peli sijoittui Keski-Maahan, mutta sen tarkempia yksityiskohtia en muista). Peliporukkaa ei kuitenkaan ollut, joten koko juttu unohtui. Vuonna 2013 uudessa työpaikassani kollega kutsui minut kerran kylään pelaamaan – menin paikalle siinä luulossa, että jotain Afrikan tähteä olisi varmaan luvassa. Sen sijaan minulta kysyttiin olisinko kiinnostunut pelaamaan roolipelejä, vastasin olevani ja ensimmäinen peli oli Pyöreän pöydän ritarit. Sitä seurasi muutama kertapeli ja syksyllä 2013 alkoi ensimmäinen kampanjamme Noitahovi-pelillä. Sen jälkeen olen pelannut säännöllisesti tämän peliporukan kanssa, vaikka välillä on käynyt myös vierailevia pelaajia ja pelinjohtajia. Peliporukkamme pelejä voisi luonnehtia pituudeltaan suhteellisen lyhyiksi (8-12 pelikertaa), ihmissuhde- ja draamapainotteiseksi ja että olemme pelanneet lukuisia erilaisia pelejä.
Miten päädyit pelinjohtajaksi?
KV: Halusin luoda sisareni tekemään maailmaan omia elementtejä ja jatkaa tarinaa siitä, mihin se jäi, mutta omalla tavallani. Vedän myös toista kampanjaa paikallisen pelikaupan ropeporukalle.
SP: Se johtuu varmasti monista asioista, kuten luonteestani ja siitä, että tarinankerronta ja improvisaatio innostavat minua. Se, miksi näin kävi näin nopeasti, liittyy yllätysjuhliin, joita järjestin keväällä. Olin päättänyt, että ohjelmaan kuuluisi kertapeli sattumalta netistä löytämääni Honey Heist -hunajaryöstöpeliä, mutta pelinjohtajaa ei meinannut löytyä millään. Kävin läpi tutut ja tuntemattomat, mutta juhlakalun kaverit halusivat pelaajiksi ja muut eivät ehtineet tai teema oli väärä. Yksi peliin osallistuja taipui onneksi lopulta pöydän päähän, mutta tuolloin päätin, että jos pelinjohtajien löytäminen on kerran näin vaikeaa, voin yhtä hyvin aloittaa vetämisen nyt enkä myöhemmin. Sisuuntuneena etsin sitten netistä juhannukseksi sopivan Lady Blackbird -kertavedon ja ilmoitin, että “en mä mikään konkari ole, mutta alan nyt opetella”. Jostain syystä ystävät olivat niin mainioita hulluja, että lähtivät mukaan.
JH: Minusta tuli pelinjohtaja, koska elämä tuli tielle: vakituinen pelinjohtaja muutti paikkakunnalta ja muutenkin peliporukassa on tapahtunut muutoksia. Siinä kohtaa me jäljelle jääneet jouduimme toteamaan, että vaihtoehtoja ei ole enää kovin monta. Joko yritetään jonkinsortin nettikampanjaa tai sitten tyydytään silloin tällöin tapaamaan muualla asuvia kavereita ja pelaamaan jotain lyhyitä kertapelejä. Tai yksinkertaisesti annetaan roolipelaamisen jäädä. Tai joku meistä kokeilee pelinjohtamista. Minä sitten päätin kokeilla, että miten tämä lähtisi sujumaan, vaikka minulla ei ole ollut aikaisemmin juuri minkäänlaista kiinnostusta ryhtyä pelinjohtajaksi, vaan pidin pelaajana olemisesta.
Mikä pelinjohtamisessa kiehtoo?
KV: Voi luoda mitä tahtoo ja on hauska johtaa pelaajat uusiin seikkailuihin. Luon yhden viikon aikana kuuden pelikerran tapahtumat, mutta en kuitenkaan kamalan tarkasti, koska pelaajillakin pitää olla tilaa.
SP: Pelasi tai veti, minua kiinnostavat roolipeleissä yhteinen kerronta, hetkellisyys ja vuorovaikuttaminen. Minusta ihmiset ovat eri tavalla läsnä pelipöydässä kuin tavallisessa kanssakäymisessä, koska pelaaminen vaatii, että koko ajan kuuntelee muita. Pelinjohtamisessa mahtavaa on se, että saan luoda muille puitteita omien hahmojensa tutkimiseen, seikkailuihin ja kanssakäymiseen. Se tuntuu palkitsevalta. Ja rehellisesti sanottuna nautin kyllä erityisesti siitä, kun saan muut uppoutumaan ja innostumaan samasta mielikuvitusmaailmasta kanssani ja kohtaamaan niitä asioita, joita olen sinne kehitellyt.
JH: Olen aina pitänyt tarinoista ja niiden kertomisesta. Pelinjohtajana on mahdollista olla kertomassa paljon suuremmassa mittakaavassa tarinaa kuin pelaajana. Lisäksi pelaajana silloin kun peli päättyi, niin sitten se päättyi, ja sitten odoteltiin vain seuraavaa pelikertaa. Pelinjohtajana paljon tapahtuu myös itse pelien ulkopuolella. Sääntöjen kertaamista ja opettelemista, tarinan pohtimista, juonenkäänteiden valmistelua, seuraavien pelikampanjoiden pohtimista. Tämä valmisteluvaihe on lähes yhtä hauskaa kuin itse pelaaminen (no, sääntöjen kertaaminen ja opetteleminen on joskus tuskastuttavaa). On hauska nähdä, kun joku ennakolta suunniteltu juttu hämmästyttää tai ihastuttaa pelaajia. Tai kun pelaajat tekevät jotain sellaista, mitä ei todellakaan osannut odottaa.
Millä tavoin koet olevasi erilainen pelinjohtaja kuin ne esikuvat, joita sinulla on pelinjohtamisesta?
KV: Olen erilainen siinä mielessä, että tykkään käyttää peleissäni “battlemasteria” (BM). Tykkään itse tarinankerronnasta ja aivopulmista, joten BM luo hirviöt sen mukaan millä alueella ollaan (olen käyttänyt kampanjani kartan piirtämiseen 78 tuntia). Olen aika performanssaava pelinjohtaja ja pelaajani kunnioittavat sitä.
SP: Sitä, millainen pelinjohtaja olen, pitäisi kysyä pelaajiltani, mutta ainakin taustalla on paljon vähemmän pelitunteja kuin muilla enkä ole yhtään niin hyvä ääninäyttelijä kuin vaikka James D’Amato. En myöskään ole yhtä pedantti valmistelija kuin pelaamani D&D-kampanjan vetäjä tai eskaloi tapahtumia taisteluksi yhtä rohkeasti kuin GeekSpace tv:n Lauren Bond. Yhtenä piirteenäni voi pitää sitä, että pidän systeemeistä, jotka antavat pelaajille paljon valtaa tarinaan. Osin se varmaan johtuu suunnitteluajan puutteesta, mutta minusta on myös hauskaa nähdä, mitä pelaajat keksivät ja miten pystyn reagoimaan.
JH: En ole lainkaan niin hyvä kuljettamaan ja keksimään itse tarinoita, vaan käytän valmiita skenaarioita. En myöskään muista tai sisäistä sääntöjärjestelmiä lainkaan niin hyvin.
Mikä pelinjohtamisessa on vaikeinta?
KV: Jos pelaaja kysyy saako jotain, ja pelaaja oikeasti tarvitsisi sen, mutta joudun kieltäytymään, koska kyseinen esine on legendaarinen tai tosi harvinainen ja aiheuttaisi epätasapainon hahmojen välille.
SP: Musta vaikeinta on tajuta, miten paljon tarvitsee aikaa valmistautumiseen ja miten monet yöunet menee, kun inspiraatio saa tarinat pyörimään päässä yötä päivää. Toiseksi haastavinta on uskaltaa asettaa omat kehitelmät pelaajien tarkasteltaviksi. Aina pelottaa, että jos ne vihaavatkin tätä eivätkä tule koskaan enää pöytääni.
JH: Sääntöjen muistaminen ja ymmärtäminen. Pelaajana säännöt eivät koskaan kiinnostaneet minua tippaakaan, vaan olin niitä pelaajia, joille muut saivat aina uudestaan muistuttaa että miten se tietty jokaikisellä pelikerralla tehty juttu nyt toimikaan. Ja nyt kun olen itse pelinjohtanut pelejä, jotka taitavat olla aika sääntöraskaita (D&D ja Call of Cthulhu), niin aika useasti olen joutunut pelin aloittamaan lauseilla: “Se mitä tehtiin viimeksi, ei sitten olekaan niin…” Onneksi pelaajat suhtautuvat asiaan huumorilla ja tuplaonneksi en ole koskaan sääntöjen väärintulkinnassa tehnyt sellaisia tulkintoja, joista pelaajat olisivat kärsineet. Olen täydellisyyden tavoittelija ja siksi hankaluudet sääntöjen kanssa ja väärinymmärrykset harmittavat. Mutta toisaalta olen surutta myös jättänyt tietyt säännöt kokonaan huomioimatta ja yrittänyt keskittyä olennaiseen.
Kerro tällä hetkellä vetämästäsi pelistä tai kampanjasta.
KV: Mystery of Alviora on kampanjani Elemomnia-maailmatasolla, jossa Alviora ei ole pelkästään manner vaan itse jumala. Alviorassa kaksi sukua taistelevat keskenään vallasta: Qen ja Yne -suvut ovat käytännössä jo yhdistyneet avioliitolla ja lapsiakin on siunaantunut jo kaksi. Kuningas Qin ei kuitenkaan ole tyytyväinen tähän ja yrittää tappaa tyttärensä ja hänen lapsensa. Pelaajat ovat päättäneen lahdata kaikki kuninkaantukijat Alvioran pohjoisosista.
SP: Vedän kahta peliä (säännöt on toki ostettu kahteen muuhunkin). Toinen on harvakseltaan pelattava Lady Blackbird, jonka säännöt olivat alun alkaenkin kevyet ja maailma täynnä aukkoja, joten olen syventänyt pelimaailmaa itse ja keksinyt salakuljettajaporukalleni kokonaan uusia haasteita, joita ei ole alkuperäisessä pelissä tai jatko-osissa. Toinen peli on Blades in the Dark, jota pelaamme useammin ja siinä kokonaiskuva tulee enemmän sääntökirjasta. Kun yhden pitkän narratiivin sijaan kampanja koostuu pienistä, yhdellä pelikerralla pelattavista keikoista, on valmisteleminen myös ihan erilaista kuin Lady Blackbird -pelin kohdalla. Olen suunnitellut, että tekisin pelaajille poliisisarjojen rikosten selvittelyyn käytettävän taulun ja keräisin siihen yleiskuvaa heidän jenginsä toiminnasta.
JH: Minulla on tällä hetkellä käynnissä kaksi kampanjaa. Ostin Ropeconista D&D:n aloituslaatikon ja olen vetänyt sen kampanjaa Lost Mine of Phandelver. Jotain täydennyksiä sääntöjärjestelmään on haettu internetistä. Toinen kampanja on Call of Cthulhu -peliä. Sääntökirjana on seitsemännen laitoksen pikasäännöt ja siihenkin on haettu täydennystä eri puolilta nettiä, erityisesti Youtubessa olevista opetusvideoista. Cthulhu-skenaariot olen niin ikään hankkinut muualta; tällä hetkellä käynnissä on Brian M. Sammonsin kirjoittama Forget Me Not, joka löytyy skenaariokokoelmasta The Things We Leave Behind. Näitä kevennettyjä sääntökirjoja kummempia pelikirjoja minulla ei toistaiseksi ole hyllyssäni.
Be First to Comment